9 (59)

Keskiaikaisia neulakintaita on saatu talteen kaupunkikaivauksissa Oslosta, Lundista ja Kööpenhaminasta (Nordland 1961: 43, Hald 1980: 304) sekä Riikasta (Zarina 1998: 289–314). Liiviläisalueelta on löydetty myös neulakinnastekniikalla tehty ja koristeltu käsine (Caune & Zarina 1980: 62).

2.2 Neuloskoodin luokittelua

2.2.1 Kaukosen luokittelu

Suomessa Toini-Inkeri Kaukonen esitteli 1960 kansatieteelliseen aineistoon perustuvan neulakinnastekniikoiden luokituksen (Museoviraston Keruuarkiston kyselyyn nro 3). Luokittelu ottaa huomioon kuinka monen langan tai lankaryhmän alitse neulalanka kulkee silmukkaa muodostettaessa. Helpoin on yksivaiheinen neulonta, joka muistuttaa suuresti pykäpistoa. Kaksivaiheinen neulonta on tunnettu kansan suussa ”suomalaisena” työtapana (Kuva 1.), kolmivaiheinen ”venäläisenä” (Kuva 2). (Kaukonen 1960: 59.)

Näiden lisäksi kintaita on Suomessa tehty ”pyöräyttäen” (Kuva 3.), eli tavalla, jossa keskussilmukkaa kierretään. (Kaukonen 1960: 61–63.) Pyöräyttäen neulonnassa voidaan erottaa toisistaan paikkakuntakohtaisia työtapoja (MV:KTKKA. SoisalonSoininen, Tellervo. Neulakintaiden valmistuksesta Polvijärvellä, Sakkolassa, Äyräpäässä ja Kuolemanjärvellä 1950-luvulla; Kotiteollisuus 10/1956: 229–232).

Kaukonen on tehnyt tekniikoita ja niiden nimiä vertailemalla päätelmiä tekniikoiden alkuperästä. Vanhin tekniikoista olisi suomalainen työtapa. Venäläinen työtapa olisi yleistynyt vasta myöhemmin. Kaikkein itäisintä ja nuorinta perintöä työtavoista edustaisi pyöräyttäen tehdyt kintaat. (Kaukonen 1960: 65–66, 69.) Suomalaiset arkeologiset löydöt näyttäisivät tukevan teoriaa, sillä kaikki tutkitut kinnaslöydöt ovat suomeksi tehtyjä.

Kansanperinteessä ei ollut säilynyt muistitietoa Kaukolan Kekomäellä käytössä olleesta erikoisesta neulakinnastekniikasta (Kuva 4.), jota on tavattu kahdessa myöhäisrautakautisessa kinnasfragmentissa. Tekniikka on suomalaisen neuloksen muunnos, jossa uusi kerros ei kiinnitykään normaalisti edellisen kerroksen reu-

10 (59)

nasilmukoihin, vaan keskisilmukoihin. Valmiissa neuloksessa on nyörimäinen pinta. (Kaukonen 1960: 66–67.)

Neulakinnastekniikkaa voi muunnella monella eri tavalla, joten Kaukosen kansanomainen luokittelu ei ole riittävä tarkempaan rakenteen kuvaamiseen. Kansanperinteessä neulosten hienoisia eroja on kuvailtu lisämäärein, kuten puolikarjalainen (pyöräyttäen, jossa yksi keskussilmukka kierretty) ja kokokarjalainen (pyöräyttäen, jossa kaksi keskussilmukkaa kierretty) neulos (Leinonen 2000: 57). Kaukosen luokittelua voi käyttää silloin, kun tarkka rakenteen selvittäminen ei ole mahdollista.

2.2.2 Haldin luokittelu

Margarethe Hald luokitteli 1950-luvulla eri neulakinnastekniikoita tyypeiksi silloin tunnetun löytömateriaalin perusteella. Tyyppiin I kuuluvat neulokset on valmistettu kaikkein yksinkertaisimmalla tavalla: neula viedään vain yhden langan ali, käännetään ja tuodaan takaisin yhden langan yli. Tulos on harvaa verkkoa. (Hald 1980: 258–286.) Tyyppinumeron kasvaessa samalla neuloksen paksuus ja tiheys kasvaa. Numerointi ei kasva kuitenkaan säännöllisesti, vaan tyypissä I yksi pisto kulkee kahden silmukan kautta, mutta tyypissä VI yksi pisto lävistää kahdeksan silmukkaa (Hald 1980: 298).

Haldin tyypeissä on myös alatyyppejä. Nämä kuvaavat erilaisia neulan kulkuja saman tyypin sisällä. Alatyypeissä IIb ja IIIc sidos on epäsymmetristä. Alatyyppiä IIIc on luonnehdittu neulakinnastekniikoista vaikeimmaksi. Tekniikkaa on tavattu vain Åslen kinnaslöydössä. (Hald 1980: 287–297.)

Tyyppijaottelu perustuu 1950-luvulla tunnettuihin neulakinnaslöytöihin, eikä ota huomioon neulosten todellisia eroja. Esimerkiksi Haldin tyypit IIa ja IIIa edustavat kumpikin Kaukosen määritelmien mukaan kaksivaiheista eli suomeksi tehtyä neulosta, mutta eri vahvuusasteita. Haldin IIIb taas on sama kuin Kaukosen kolmivaiheinen eli venäläinen työtapa, mutta suomalaislöytöjä hieman harvempana versiona.

11 (59)

2.2.3 Nordlandin numerokoodit

Odd Nordland on esittänyt edellisistä poikkeavan tavan kuvata neulakinnastekniikoita. Työstä etsitään ensin neuloksen silmukoiden ”suurin jänneväli”, joka on molemmilta reunoiltaan valmis ja symmetrinen silmukka. Sitten lasketaan kuinka monta lenkkiä jänneväli kattaa, jolloin saatava luku kertoo käytetyn tekniikan päätyypin. Lisäksi merkitään yläindeksillä montako lankaa neula ylittää ja alittaa neulan tullessa pois työstä. (Nordland: 1961: 21–23.)

Saatu luku voi olla esimerkiksi seuraavanlainen: 5112, jolloin yksi pisto kulkee viiden silmukan kautta, ja ulos tullessaan neula kulkee yhden langan yli, yhden ali ja kahden yli. Nordlandin menetelmä sopii hyvin tiettyjen neulakinnastekniikoiden kuvaamiseen, mutta ei epäsymmetrisiin tekniikoihin. Epäsymmetrisissä tekniikoissa Nordland laskeekin vain päätyypin lisäten numeron perään kirjaimen b. (Nordland: 1961: 21–23, 36–40.)

Kaukosen tapaan myös Nordland on yrittänyt selvittää eri kinnastekniikoiden ajallista suhdetta toisiinsa neulontatekniikoita vertailemalla. Nordlandin mukaan esimerkiksi Åslen kintaan tekniikka 4b pohjautuu 412 tekniikkaan, joten 412 olisi vanhempi. Kun koko 4b-tekniikka aikanaan katosi vaikeutensa vuoksi, säilyi Åslen tekniikan epäsymmetrisyys harvinaisena 3b-tekniikkana Taalainmaan maitosihdeissä. (Nordland 1961: 40–41.)

2.2.4 Hansenin kirjainkoodit

Egon H. Hansen on kuvannut neulakinnastekniikoita kirjainkoodein. Nordlandin tapaan hän yrittää kuvata koodilla neulan kulkua työssä silmukkaa muodostettaessa. Neulan ylikulkua kuvaa kirjain O (over eli ylitse) ja alikulkua U (under eli alitse), käännöskohta merkitään kauttaviivalla. Lähtökohtana on yksi silmukkarivi auki piirrettynä ja rivin sisäiset ulottuvuudet. Neulos saattaa siis olla esimerkiksi koodattuna UOO/UUOO (Hansen 1990: 23). Tämä vastaa Haldilla tyyppiä III, Kaukosella ohutta suomeksi tehtyä neuletta ja Nordlandilla numerokoodia 522.

12 (59)

Hansen kiinnittää huomiota myös siihen, kuinka uusi kerros kiinnittyy edelliseen. Jos neula pistetään työhön etupuolelta, merkitään kaavaan F, jos taas takaa, merkitään B. Lisäksi näille merkitään perään numero, joka kuvaa montako lankaa pisto poimii. (Hansen 1990: 23–25.)

Epäsymmetristen tekniikoiden kuvaaminenkin onnistuu Hansenin menetelmällä, mutta koodista tulee mutkikkaampi. Kaavaan lisätään kaksoispiste ja sulut merkitsemään taipuneiden silmukoiden käännöskohtia. Vaikea Åslen tekniikka Hansenin menetelmällä merkittynä on U (U) O/U O:U OO. (Hansen 1990: 27.)

Hansenin merkitsemistapa on selkeytensä ja monipuolisuutensa ansiosta ylivoimaisin muihin neulakinnastekniikoihin verrattuna. Puutteitakin toki löytyy. Suomalaista pyöräyttämällä tehtyä neulosta ei Hansenin koodilla voi kuvata, ellei kehitä koodia eteenpäin. Arkeologisista löydöistä Kaukolan suomalaisen tekniikan muunnos on myös ongelmallinen ja vaatii Hansenin koodiin lisäyksiä.

Yhdysvaltalainen neulakinnastekniikan opettaja Larry Schmitt on kehittänyt Hansenin teoriaa edelleen. Tulokset on julkaistu Ars Textrina -seminaarissa vuonna 1998. Schmittin mukaan Hansenin koodissa olisi tärkeää merkitä ensin silmukoiden liittyminen edelliseen kerrokseen, muutoin koodi ei vastaa neulosta. Tunnetaan nimittäin neulakinnastekniikoita, joissa liittyminen edelliseen kerrokseen tapahtuu piston keskellä tai lopuksi.

Schmittin käyttöön ottamia termejä ovat mid (kerroksen keskeltä), top (yläreunan silmukoista), bottom (kerroksen pohjalta) sekä up ja down (pyöräyttäen tehdyn silmukan kulku). Nämä ovat lisämääreitä, joilla täsmennetään Hansenin kooditusta. Pyöräyttäen tehty neulos olisi siten parannellulla Hansenin koodilla: UOOO Down U/O Up UUUOO (Schmitt 1998).

Neuloessani Kaukolan neulakinnastekniikalla harjoitusneuleita keksin vahingossa kaksi uutta neulakinnastekniikkaa (Kuvat 5. ja 6). Molemmat eroavat pistotavaltaan Kaukolan tekniikasta vain vähän, mutta neulosten ominaisuudet ja ulkonäkö

13 (59)

poikkeavat siitä selvästi, joten tarkka ja selkeä neuloskoodin merkitsemistapa olisi välttämätöntä kehittää.

Koska pistin Kaukolan neuloksen muunnelmassa neulan edellisen kerroksen keskiosan läpi, sopivaksi lisämääreeksi sopisi through (T). En tiedä, onko kehittämiäni neulakinnastekniikan muunnelmia käytetty missään puolilla maailmaa. Kuitenkin voi todeta, että Hansenin koodi vaatii todennäköisesti jatkuvaa parantelua uudenlaisten neulakinnastekniikoiden löytyessä joko arkeologisesta aineistosta, kansanperinteestä tai käsityöharrastajien luomina.

Kuva 1. Suomeksi tehtyjä neuloksia paksusta ja ohuesta langasta. Neulos Hansenin koodin mukaan UUOO/UUOOO. (Mittakaava 1:1)