Кижи

Kristuksen kirkastuksen kirkko on sekin kokenut monia muodonmuutoksia: Kizin pogostan perustamisen aikoihin rakennetun aittamaisen kirkon korvasi telttamainen (1500-luvun loppupuolelta 1600-luvun lopulle) ja myöhemmin (vuodesta 1714) monikupolinen.

Kizin kirkkoryhmän kolmas merkittävä rakennus on solakka kellotapuli. Se kohosi vanhuuttaan puretun edeltäjänsä paikalle 1874. Vaikka sitä leimaavat monet kansanomaisen puuarkkiteh­ tuurin taiteellisista ja rakennusperiaatteista poikkeavat aikansa kaupunkirakennustaiteelle ominaiset piirteet, juuri se tekee kirkkoryhmästä tasapainoisen ja viimeistellyn. Sadanseitsemänkymmenenkuuden vuoden aikana (1698—1874) eri sukupolvien mestarit rakensivat ja täydensivät Kizin kirkkoryhmää. Näin syntyi venäläisen puurakennustaiteen maailmankuulu muistomerkki.

Kristuksen kirkastuksen kirkkoa rakennettiin Pohjansodan vuosina. Tuolloin Venäjä vakiinnutti valtaansa ja mahtiaan Itämeren rannoilla. Kirkosta tuli kansan lannistumattomuuden ja ehtymättömän lahjakkuuden ilmentymä.

Kirkastuksen kirkkoa Kizin saarella voidaan pitää kansanomaisen puuarkkitehtuurin mallinäytteenä ja rakennustaiteellisena huippuna. Juuri siinä olennoituvat mahdollisimman täydellisesti venäläisten kirvesmiesten parhaat perinteet ja talonpoikainen kauneustaju. Kizi. Sen rakennuksissa yhdistyvät suurenmoisuus ja yksinkertaisuus, jylhyys ja sirous. Jyhkeät hirsisalvokset ja hienot pitsimäiset koristeleikkaukset sointuvat rikkumattomasti. Kizin kirkot ovat satumaisen kauniit. Niiden haapapaanuilla verhotut kupolit hohtivat uutuuttaan kullanvärisinä. Myöhemmin aika patinoi ne jalon hopean värisiksi.

Aika koetteli myös kirkkojen ikivanhoja salvoksia. Prameilevien uudistusten ansiosta niiden silmää hivelevä sulavuus hävisi yksitoikkoisen lautapäällystyksen alle ja kupolien hienostuneesti säihkyvän paanutuksen korvasi peltikaton kylmä väike. Näin turmeltiin puun luonnollinen kauneus. Myös sisätiloissa tapahtui merkittäviä muutoksia.

Vuosikausia Kizin kirkot seisoivat noihin kurjiin, aikansa maun mukaisiin ’’pukimiin” verhottuina. Alkuperäisen ulkonäkönsä ne saavuttivat vasta puolentoista vuosisadan päästä. Heti ensimmäisinä sodanjälkeisinä vuosina (1948) saarelle saapui ryhmä entistäjiä arkkitehti А. V. Opolovnikovin johdolla. Lautapäällystyksestä vapautetut salvokset alkoivat hengittää vapaasti ja kupolit saivat takaisin hohteensa, jota uusi paanutus valoi.

Kizin kirkkoryhmän ääriviivat erottuvat jo kaukaa. Ne hallitsevat tienoota sitoen kokonaisuudeksi sen aavat ulapat ja avarat metsät.

Kizin kirkkoryhmää tarkastellessaan katsoja kokee sen jatkuvasti muuttuvaksi. Väliin Kizin kirkot muodostavat yhtenäisen, mitä mielikuvituksellisimman ääriviivakuvion, väliin ne näkyvät kukin erikseen, kuin esittelisivät itseään.

Emme tunne Kizin kirkot rakentaneiden mestareiden nimiä, mutta voimme sanoa varmasti, että vapaudenkaipuussaan, ajattelun rohkeudessaan ja lahjakkuudessaan he vetävät vertoja niille omankyläläisilleen, joiden nimet ovat jääneet historiaan.

Äänisenseudun pogostien asukkaat saivat kokea monia ylivoimaisia rasituksia. 1600-luvun puolivälissä hallitus velvoitti seudun talonpojat puolustamaan omin voimin rajakyliä ruotsalaisia maahantunkeutujia vastaan. Kiziläisestä talonpojasta tuli maata viljelevä sotamies. Puolustaessaan näitä karuja seutuja ja niukkoja vainioita tuhannet paikalliset talonpojat kaatuivat taisteluissa.

1600-luvun loppupuoli toi mukanaan talonpoikien uuden oijuuttamisen, kun seudulle syntyi rautateollisuus. Kiziläiset joutuivat tehdastyöhön. Huhtikuun 6. päivänä 1695 Kizin seudun havahdutti hätäkello: talonpojat olivat nousseet kapinaan ”ja kokoontuivat kylistä

Kirkastuksen kirkolle seipäillä ja patukoilla aseistautuneina”. Tehdastyöpakkoa vastaan kapinoimaan nousseita johti Grigori Timofejev. Vasta 1696 streltsit nujersivat kiziläisten tahdon. Mutta orjuuttajat eivät pystyneet tukahduttamaan kansassa vapaudenrakkautta.

Uuden hätähuudon Kizin kirkonkellot päästivät ilmoille Kizin kapinan aikoina 1769—1771. Silloin kiziläiset nostattivat Kaijalan historian merkittävimmän kapinan. Runsasväkisissä kokouksissa laadittiin anomuskirjelmiä, joissa pyydettiin vapauttamaan talonpojat tehdastyöpakosta. Talonpojat ilmoittivat, että he eivät tahdo olla tehtaan vallan alaisina eivätkä suorita heille määrättyjä töitä. Vastaukseksi talonpoikien vaatimuksiin Katariina Suuri julkaisi asetuksen Aunuksen tehdastalonpoikien levottomuuksien tukahduttamisesta. Hän uhkasi: ”Se talonpojista, joka tämän armollisen suostuttelun jälkeen ei alistu asemaansa, julistetaan kapinalliseksi ja kiihottajaksi ja häntä rangaistaan.”

Katariinan uhkaukset menivät kuuroille korville. Kizin talonpojat nousivat vastustamaan rangaistusretkikuntia. Heitä johti 42-vuotias Klim Sobolev. Vasta 1. heinäkuuta 1771 kapina tukahdutettiin asevoimin.

1800-luku oli Äänisenseudulla aika rauhallinen, mutta talonpojissa kyti yhä voimakkaana vapaudenhalu ja viha tsaarin valtakomentoa kohtaan. Nämä mielialat toi hyvin ilmi lähellä Kiziä Kuzarandan kylässä asunut runonlaulaja Irina Fedosova (1831 —1899) esittäessään häissä ja hautajaisissa perinteellisiä improvisoituja itkuvirsiä.

Irina Fedosova esiintyi myös Moskovassa, Pietarissa ja Nizni Novgorodissa. Hänen itkuvirtensä tekivät venäläiseen sivistyneistöön syvän vaikutuksen. Gorki arvosti suuresti Fedosovan tuotantoa. Säveltäjät Balakirev ja Rimski-Korsakov käyttivät tuotannossaan laajasti hyväkseen hänen laulujensa ja itkuvirsiensä aiheita.

Venäläinen taide on suuresti kiitollisuudenvelassa Kizille. 1700-ja 1800-luvun vaihteessa Venäjän muinoisista uroista kertovat bylinat (starinat) tulivat kuuluisiksi muuallakin kuin Kizin rannoilla. Kansanrunouden kerääjien P. N. Rybnikovin ja A. F. Hilferdingin uhrautuva työ tuotti Äänisentakaiselle seudulle venäläisen sankarieepoksen aarreaitan maineen. Seudulla elää vieläkin muisto bylinoiden kertojista, kansanrunoperinteen säilyttäjistä ja vaalijoista. Kizin pogostan kalmistoon on haudattu kokonaisen runonlaulajasuvun kantaisä T. G. Rjabinin (1791-1885).

Kunniakkain sija kiziläisten runonlaulajien joukossa kuuluu V. P. Stsegoljonokille

(1831 —1899). Leo Tolstoi muokkasi kirjalliseen asuun hänen kertomuksiaan ja Ilja Repin maalasi tämän suuren kertojan muotokuvan. Bylinat antoivat aiheita musiikkisovituksiin säveltäjille Anton Arenskille, Mili Balakireville, Aleksandr Borodinille, Modest Musorgskille ja Nikolai Rimski-Korsakoville. Niistä ammensivat inspiraatiota taidemaalarit Ivan Bilibin, Viktor Vasnetsov, Mihail Vrubel, Nikolai Roerich ja Vasili Surikov.

Näin ollen on lainomaista, että juuri Kizin seudulle kohosi kuuluisa kirkkoryhmä, joka antoi alun ulkomuseon kehittymiselle.

Valtion historiallis-arkkitehtoninen ja kansatieteellinen museo Kizi avattiin yleisölle

vuonna 1966. Mutta työ puurakennustaiteen muistomerkkien säilyttämiseksi ja entistämiseksi oli alkanut paljon varhemmin.

Suhteellisen pienellä Kizin saarella on näytteillä erilaisia kirkkoja, tsasounia (rukouskappeleita), talonpoikaistaloja, saunoja, aittoja, pajoja ja monia muita talousrakennuksia. Niitä on tuotu Karjalan kylistä luomaan kuvaa Kizin pogostan historiallisesta taustasta ja Karjalan muinaiskulttuurista.

Ulkomuseon vanhin muistomerkki on Lasaruksen herättämisen kirkko. Perimätiedon mukaan

se rakennettiin 1300-luvun jälkipuoliskolla Äänisen kaakkoisrannikolle. Tätä Neuvostoliiton vanhinta puista kulttirakennusta voi sanoa arkkitehtoniseksi miniatyyriksi, sikäli pieni

ja siro se on.

Viime vuosisadan lopulla Lasaruksen herättämisen kirkosta tuli palvonnan ja pyhiinvaellusten kohde. Huhu sen parantavasta vaikutuksesta ohjasi paikalle taikauskoisia ihmisiä joukoittain. Niinpä kirkko suljetuinkin 1800-luvulla ’’puukoteloon”. Vuonna 1959 se siirrettiin Kiziin

ja entistettiin.

Museon näyte-esineistössä Lasaruksen herättämisen kirkko on erikoisasemassa. Se on havain­ nollinen osoitus rakennusmestareiden kehitystaipaleesta: yksinkertaisesta aittamaisesta kirkkorakennuksesta Kizin kirkkoryhmän monikupolisiin sommitelmiin.

Museoalueen keskuksen muodostaa arkkienkeli Mikaelin kappeli Lelikozerosta (1600—1700- luku). Taivasta vasten erottuvat selvästi sen kaksoisvesikatto ja matalahko kellotapuli,

jota kiertävät leveät räystäslistat. Sen erikoisuuksiin kuuluu koristedetaljien, kuten vesikaton, ikkunoiden ja kellotapulin räystäiden, kahdennus. Rakentajat ovat panneet erikoista huomiota kappelin ulkomuotoon ja saavuttaneet haluamansa tehon. Peltokukkien ja heinän ympäröimän kappelin kattopaanut välkähtelevät auringonkilossa hopealle ja koristeleikkauksista

lankeavat varjot kisailevat keskenään.

Kavgoran kylästä 1961 saaren eteläniemelle siirretyn Kolmen pyhimyksen kappelin (1600— 1700-luku) kellotapuli pyrki pitkään kilpailemaan kauneudessaan Kizin kirkkoryhmän kanssa: sen raju vertikaali pisti itsepintaisesti silmään häiriten ja rikkoen kokonaisuutta. Seuraava paikanmuutos osoittautui onnistuneemmaksi. Nykyään kappeli kaunistaa saaren pohjoisosaa. Nuori kuusikko ja maalauksellisesti kaartuva kivimuuri sointuvat siihen rikkumattomasti. Aikaa myöten kuuset tavoittavat kellotornin, ja silloin kappeli tuntee olonsa yhtä viihtyi­ säksi kuin aikanaan kotoisessa Kavgorassa jättiläiskuusien suojassa.

Narjinamäellä, Kizin korkeimmassa paikassa, sijaitsee Käsintekemättömän Kristuksen kappeli Vigovon kylästä (1600—1700-luku). Kappelin luota näkyvät parhaiten Kizin kauniit luodot ja Äänisentakaisen seudun ikivanhat kylät. Kappelin erikoisen huolitellut määräsuhteet synnyttävät ainutlaatuisen yleisvaikutelman.

Parin kilometrin päässä pogostasta on Vasiljevo-kylä. Jo kaukaa silmä erottaa sitä kaunis­ tavan Kuolonuneen nukkumisen kappelin (1600—1700-luku) siron silhuetin. Kappeli seisoo järven alavalla rannalla. Matalahko kappeli tuntuu myötäilevän maata ja yleiskuvan suoraviivai­ suutta rikkovat vain soleva kellotapuli ja kevyt sipulimainen kupoli.

Vaikutus yhä voimistuu, kun katsoja on tutustunut ’’Kizin helminauhan” muihin muistomerkkeihin, joiden ansiosta tuo runollinen nimitys onkin syntynyt. Niitä ovat Kizin saarta ympäröivien kylien —Korban, Podjelnikin, Volkostrovin ja Vorobjin —pienet kappelit. Kiziä lähestyttäessä silmä ei hetikään erota Korban kylän Jumalanäidin ilmestyksen kappelia: se näyttää kyyhöttävän matalalla rannalla aivan vesirajassa. Vuosisataiset kuuset ympäröivät sitä monipäisenä sviittinä. Kappelin koristeellisuuta vain lisäävät kellotapulin kahdeksan­ kulmaisen salvoksen sulavuus ja punertava laudoitus.

Korban naapurina on Vorobji-kylä, jonka takana, jyrkän kumpareen laella, seisoo Kirikin ja Ulitan kappeli (1700ja 1800-luvun vaihde). Sen juurelta silmälle avautuvat seudun vesija metsäaavat ja erinomainen näköala Kizin kirkkoryhmään.

Kerran Podjelnikissa käyneen mieli palaa sinne yhä uudestaan. Sen naavapartaiset kuuset ja pikkuriikkinen Pyhän Paraskevan ja Barlaam Hutynilaisen kappeli, jota ympäröi aita sammaloi­ tuneista vierinkivistä, kiehtovat mieltä ja vievät meidät satumaailmaan. Kappelissa ei ole

mitään erikoista: hyvin matalalle ulottuva vesikatto ja krouvisti veistetyt koristedetaljit. Mutta miten puoleensavetävältä tuntuukaan tuo rakennustaiteen ja luonnon sopusointu. Kappelin tenhovoiman salaisuus on suurenmoisuuden ja pienuuden —kuusijättien, valtavien vierinkivien ja pikkuruisen kappelin —rinnakkaisuudessa.

Aivan erilaisen paikan rakennusmestarit ovat valinneet Pietarin ja Paavalin kappelia (1600—1700-luku) varten Volkostrovissa. Kappeli komeilee avoimella paikalla. Aurinkoisina päivinä hirsisalvoksilla kisailevat koristeleikkauksista ja kauniista pitsimäisestä

parvekkeesta lankeavat varjot. Kappeli sitoo kokonaisuudeksi kylän muut rakennukset. Jokaiseen ’’Kizin helminauhan” kappeliin sopivat runoilijan sanat: ’’Niin olet seudullasi oma, niin olet paikallasi kaunokainen, kuin oisi sinut synnyttänyt maa, ei mestari, ei arkkitehti mainen.”

Seudun rakennusmestareiden kokemus oli suurenmoinen. Se otti huomioon puun hyötyja kauneusnäkökohdat, sen tekniset, rakennusaineelliset ja koristemahdollisuudet. Todistuksena tästä ovat talonpoikien asuintalot. Kukin niistä on rakennuskokonaisuus, josta löytyvät saman katon alta monituiset asumaja taloustilat. Pohjolan kylmässä ilmanalassa moinen suunnittelu antoi asujille mahdollisuuden tehdä useimmat taloustyöt menemättä ulos.

Kizin jokainen talonpoikaistalo kertoo asujiensa kauneudenkaipuusta. Niissä hivelevät silmää koristeelliset ikkunanpielet, tuulilaudat ja parvekkeiden oikukkaasti kuvioidut kaiteet. Sisätiloissa huomio kiintyy monivärisiin peilioviin sekä mitä mielikuvituksellisimmilla maisemakuvioilla koristeltuihin seinäkaappeihin. Aikoinaan tällaisissa kodeissa virtasi rauhaisasti tavanomainen elämä iloineen ja suruineen. Siitä kertoo jokainen esine. Aikanaan tuiki tarpeellisista talousesineistä on tullut näyteaineistoa. Nykyään matkailijat tutkivat innokkaasti noita kotitalousesineitä väliin jopa arvaillen kunkin tarkoitusta. Sillä tarpeettomiksi ovat käyneet talonpojan raskaasta raadannasta kertovat puusahrat, risukarhit, väärävarsiviikatteet, kartut, pellavaloukut ja löyhyttimet.

Rasittavuudestaan huolimatta talonpoikaiselämä ei pystynyt tappamaan ihmisissä kauneudentajua ja pyrkimystä koristaa elämäänsä. Kizin museoon on kerätty käsityötaiteen, kuten kirjailun, kankaankudonnan, puuleikkausten ja koristemaalausten, loistavia näytteitä.

Tuskin mitään muuta työkalua valmistettiin sellaisella rakkaudella kuin rukinlapaa. Eikä ihme: isä lahjoitti rukinlavan tytärelleen, sulhanen morsiuslahjana mielitietylleen ja mies vaimolleen. Karjalassa sen muoto riippui valmistuspaikasta. Museossa on kapeita airomaisia karjalaisia lapoja, leveitä ja pitkänomaisia puudosilaisia ja vepsäläisiä, reikäkoristeisia rannikkolaislapoja sekä värikkäillä kukkakuvioilla taiteikkaasti koristeltuja lapoja Äänisen takaa.

Alue-erikoisuudet kuvastuvat myös kirjailussa ja kankaankudonnassa. Puudosin tiiviskuvioisen, monesti hyvinkin värikkään kirjailun erottaa helposti karjalaiselle kansalliskirjailulle ominaisista lähes geometrisistä kasvikuvioista. Erikoisessa maineessa on äänisentakainen kirjailutaito, jota esiteltiin varsin menestyksellisesti kansainvälisissä näyttelyissä ja

messuilla jo vuosisadan alussa. Niinpä seudun asukas Avdotja Pavlova ja aunukselainen Tatjana Rikkijeva palkittiin töistään vuonna 1902 Pariisin maailmannäyttelyn Isoilla hopeamitaleilla. Taidokkaasti valmistetuista tuohivasuista ja -kesseleistä, suolakoista ja pannunalustoista, kover­ retuista ja sorvatuista puuastioista ja monista muista käyttöesineistä on tullut taide-esineitä. Käsityötaide on talonpoikaiskulttuurin erottamaton osa ja Kizin museossa sitä vaalitaan huolellisesti.

Vanhat salvokset ovat kokeneet paljon. Niitä ovat vahingoittaneet pureva pohjatuuli,

kaatosateet, talvipakkaset ja kesän paahtava aurinko. Osuutensa on ollut myös tupajumeilla ja lahosienillä. Entistäjät ja kemistit pyrkivät suojaamaan Kizin muistomerkkejä ulkoisten

tekijöiden tuhoisalta vaikutukselta. Kymmenien nähtävyyksien ikää on jatkettu vuosikymmeniksi kyllästämällä ne erikoisseoksilla. Päähuomio kamppailussa kuluttavaa ajanhammasta vastaan on kuitenkin kohdistunut Kristuksen kirkastuksen kirkkoon.

Kizin ulkomuseo on aivan nuori. Sen kehitysnäköalat on määritelty vuoteen 2000 ulottuvassa kauaskantoisessa suunnitelmassa, joka mm. edellyttää kolmen eri sektorin, karjalaisen, venäläisen ja vepsäläisen, perustamista museoalueelle kuvaamaan Karjalan kantaväestön kansallista koostumusta.

Kizi. Saarelle saapuu matkailijoita eri puolilta maapalloa. Eri kieliä puhuvinakin he ovat yksimielisiä siinä, ettei mitään samankaltaista näe missään muualla maailmassa.

Viime vuosina on tullut perinteeksi pitää Kizissä värikkäitä folklorejuhlia ja käsityötai­ teen päiviä. Varhaisesta aamusta saarelle saapuu väkeä, joka täyttää sen vähitellen kansallispukujen kirkkailla väreillä, katrillin kopseella, haikeilla lauluilla tai hanurin kujeilevien juoksutusten säestyksellä raikuvilla vallattomilla kupleteilla. Nuorison rinnalla

tanhuavat juhlan vanhimmat osanottajat. Tuntuu kuin tanssi olisi palauttanut heidät nuoruudenpäiviin ja lennättänyt muistojen rakkaaseen maailmaan. Noita hopeahapsisia naisia katsel­ lessa mieleen tulee pakostakin hälisevä joukko kylän soijia neitoja...

Vähitellen tanhuaviin liittyvät rohkeimmat katsojat. Tanssivien piiri yhä kasvaa. Viimein kaikista on tullut tämän suurenmoisen tanhujuhlan osanottajia.

Vuosi vuodelta yhä useampi paikallinen tai ulkomaalainen ammattimainen tai amatööritaideryhmä käy esiintymässä Kizissä. Yleisö seuraa haltioituneena karjalaisten, venäläisten, vepsäläisten, suomalaisten, eestiläisten, marilaisten tai saksalaisten lauluja ja tansseja.

Täällä helskyvät myös kanteleen suloiset äänet ja Kalevalan sankarirunot.

Värikkäitä ja mieleenpainuvia ovat myös käsityötaiteen juhlat, joiden aikana kukin voi

oppia vanhoja taitoja. Kirvesmiehet muuttavat yleisön nähden haapapölkyn kullanhohtoisiksi paanuiksi. Vieressä mestari veistää kiziläismallista venettä. Toisessa paikassa väkijoukon keskellä koruompelijat koristavat mutkikkaalla tamburiinikirjailulla valkoista liinaa. Kehrääjän käsissä syntyy silkinhieno lanka. Sukkula vilahtelee nuoren kankurin käsissä. Iäkäs kalastaja kutoo nopeasti verkkoa. Vielä etäämpänä maalataan värikästä matrjoskaa, poistetaan savenvalupyörästä pienoinen savipata tai poltetaan kirkasääninen kukkopilli. Erikoisesti yleisö pitää ilkikurisista tuohimaskoteista ja -koristeista.

Museon elämänsyke on kiihkeä ja jännittynyt. Sen työntekijöiden alinomaisen huolenpidon kohteena on sinne koottujen kansankulttuurin aarteiden säilyttäminen. Entistäjät restauroivat pohjoisen koulukunnan ainoalaatuisia ikoneja, menneiden aikojen väärentämättömiä todistajia. Tutustuminen maineikkaaseen menneisyyteensä valaa ihmisiin tulevaisuudenuskoa. Kizin museossa tämän tuntee erikoisen selvästi.

Neuvosto-Karjalan vieraita odottavat Kizin saarella yhä uudet puuarkkitehtuurin muistomerkit, uudet näyttelyt ja folklorejuhlat.