Valtakartellin sisäinen uhka

Valtakartellilla on ulkoisen uhan lisäksi vieläkin vakavampi uhka, nimittäin sisäinen uhka eli kartellin jäsenten keskinäinen kilpailu. Praxeologisen kartelliteorian näkökulmasta se on väistämätön. Varsinkin talous- ja poliittisten kriisien aikaan valtaeliitin sisällä tulee taistelua kartellivallan johtamisesta ja jakamisesta. 

Praxeologisesti kartellit ovat aina epävakaita, koska jokaisella kartellin jäsenellä on motiivi pettää eli salaa nostaa hintojaan/etujaan tai huonontaa palveluitaan ja silti nauttia kartellin suojelusta kilpailua vastaan. Tätä ongelmaa kartelli pyrkii välttämään tuhoamalla kartellin pettäjiä (esim. öljymarkkinoilla Irak, Libya, Syyria, Iran) muiden ylläpitäessä hintoja markkinatasoa korkeammalla.

Tämä kuitenkin lisää kartelliin pyrkivien määrää entisestään ja tekee kartellin ulkopuolelle jätetyille entistä houkuttelevammaksi yrittää rikkoa kartelli. Markkinoille saapuu jokin uusi yrittäjä (esim. monopolejaan vähentävä valtio, kuten Kiina) tai sitten markkinoilla kehitetään jokin uusi kilpaileva tuote (esim. lankapuhelinkartelli vs. kännykkä).

Maailmanhistoria on eräänlaista kilpajuoksua markkinoiden ja kartellien välillä. Yritysten ja valtioiden välinen kilpailu uhkaa hajottaa kartellit ja siksi eliitti pyrkii suojelemaan itseään kilpailulta laajentamalla kartellia synnyttämällä ylikansallisia valtioita ja lopulta maailmanvaltion. 

Valtakartellille ulkoisen ja sisäisen uhkan torjuminen on demokratiassa helppoa, koska ensinnäkin valtakartellin valta on helppo piilottaa ostetuilla tai manipuloiduilla poliitikoilla ja toiseksi voimakkaimmat eturyhmät on helppo lahjoa valtion tukiaisilla ja kartellioikeuksilla. Lahjonta on helppoa, koska lahjusrahat voidaan joko tehdä tyhjästä tai sitten ottaa joko lahjottujen toisesta taskusta tai tulevilta sukupolvilta valtiota velkaannuttamalla.

Valtakartellin ei tarvitse juurikaan huolehtia toimintansa seurauksista, koska ensinnäkin sen vastuu on hyvin piilotettu kansalaisilta ja toiseksi talouskriiseillä on pitkällä tähtäimellä taipumus vain lisätä valtion ja luonnollisen eliitin valtaa ja vaurautta. Jokaisen talouskriisin aikana valtaeliitti vain vetoaa tarpeeseen saada lisää valtaa. Kansalaisia hämätään keskittymällä talouskriisin syiden sijasta oireihin.

PRAXEOLOGINEN HISTORIA

   Murray Rothbard oivalsi, että talous- ja poliittisen tieteen ehdottomat lainalaisuudet vaikuttavat maailmanhistorian tapahtumiin luoden niille eräänlaiset raamit ja tapahtumaketjuille vaihtoehtoiset polut, joita pitkin historian on edettävä.

Praxeologisen historian kolmijakoinen metodi eli trinitismi

Praxeologinen historia lähtee metodologisesta dualismista: toisaalta historiankirjoituksen on otettava huomioon luonnontieteiden lainalaisuudet (fysiikka, kemia, biologia) ja toisaalta ihmistieteiden lainalaisuudet (logiikka, talous- ja valtiotiede, etiikka, sosiologia).

Itävaltalaiseen koulukuntaan kuuluva historioitsija Ralph Raico korosti kirjassaan Classical Liberalism, että historioitsijoiden on ymmärrettävä useampien tieteiden perusteet. Aivan kuten historiankirjoittajan on tiedettävä, etteivät luudillaan lentelevät noidat ole taioillaan oikeasti vaikuttaneet viljasatoihin ja kansantalouteen, niin heidän on myös tiedettävä, etteivät monopolit ja kartellit nosta elintasoa. Päinvastoin, ne synnyttävät pankki- ja talouskriisejä sekä lopulta sotia.

Rothbard kuitenkin myös lisäsi, että vaikka maailmanhistorialla onkin tietyt ehdottomat raamit ja vaihtoehtoiset polut joita pitkin sen on edettävä, niin etukäteen ei kuitenkaan voida tietää missä kohtaa ja mihin suuntaan polkua kuljetaan. Se määräytyy yksilöiden vapaan tahdon mukaan ja historian tutkijan tehtävänä onkin pyrkiä tarkkaan ymmärtämään yksilöiden intressejä ja päämääriä sekä niiden yhteisvaikutuksia. Täten Rothbard korosti Max Weberin ja Ludwig von Misesin kehittämää metodologista individualismia, jonka mukaan kansat, valtiot ja yritykset eivät toimi, vaan niiden sisältämät yksilöt.

Praxeologisen historian salaliittoteoreettisuus

Rothbard erityisesti korosti tarvetta tutkia ketkä yksilöt ovat olleet tärkeimpien kartellien ja erityisesti pankkikartellin eli ns. yksityisen rahakoneen takana. Monet valtiot, sodat ja kartellit ovat syntyneet monimutkaisen juonittelun seurauksena.

Tämän vuoksi Rothbard myös suhtautui vakavasti moniin salaliittoteorioihin, koska valtiokoneiston ja luonnollisen eliitin on valtaansa ja kartellejaan puolustaakseen häikäilemättömästi juonitellen ja valehdellen lahjottava tai tuhottava vastustajiaan.

Praxeologisen historian moralistisuus

Hoppe vei praxeologista historiaa vielä pidemmälle integroiden ja systematisoiden sen argumentaatio-axiooman ja siitä seuraavan propertarismin kanssa. Samalla Hoppe toi praxeologiseen historiankirjoitukseen voimakkaat eettiset arvostukset. Tässä praxeologinen historia poikkeaa suuresti tavanomaisesta historiasta, jossa pyritään välttämään kaikkia arvostuksia. Rothbardin ja Hoppen toimesta praxeologinen historia näkee maailmanhistorian sopimusyhteistyön (cooperation) ja kaapatun valtion pakkovaltakoneiston hyökkäysten (aggression) välisenä taisteluna. 

Praxeologisen historian keskittymis- eli sentralisaatiotaipumus

Lisäksi Hoppe integroi praxeologisen historiankirjoituksen myös praxeologisen sosiologian kanssa. Siinä tuomiovallan monopolin eli valtion pakkovallan kehittymisen nähdään sysänneen historian väärälle epäluonnolliselle polulle, jossa vapaaehtoiseen kanssakäymiseen perustuva yhteiskunta on vähitellen muuttunut luonnottomaksi riistoyhteiskunnaksi, jossa valtaeliitti riistää kansaa.

Toisaalta samalla valtaeliitin sisäinen kilpailu uhkaa hajottaa valtakartellin. Tämä valtaeliitin sisäinen kinastelu muuttaa helposti avoimeksi sodaksi väistämättömien pankki- ja talouskriisien aikana. Estääkseen valtakartellinsa hajoamisen yksilöiden, sukujen, kansojen ja valtiokoneistojen kilpailuun luonnoton eliitti pyrkii jatkuvasti keskittämään valtaa yhä suuremmille ylikansallisille organisaatioille. Praxeologisen historiankirjoituksen mukaan valtakartellin loppu kuitenkin häämöttää, joko talouskriisiin ja maanosavaltioiden hajoamiseen tai sitten yhtymiseen väliaikaiseksi maailmanvaltioksi, joka lopulta romahtaa omaan praxeologiseen mahdottomuuteensa.

Praxeologisen historian käännekohta: Sentralisaatio tai sekessio.

Suurvaltioiden tai maailmanvaltion hajoaminen tulee johtamaan kartellien osittaiseen hajoamiseen ja siten talouden ja yhteiskunnan vapautumiseen. Jos suurvaltioiden hajoaminen on kuitenkin vain osittaista, niin historiassa käynnistyy uusi entistäkin vaarallisempi kartellisykli. Valta alkaa jälleen keskittyä. Tällöin valtakartellin kehitystä helpottaa jo aiemmassa syklissä kehittyneet kartellointi- ja manipulointitavat.

Jos kuitenkin suurvaltioiden hajoamisprosessi jatkuu niin pitkälle, että yhä useammat kansat, kaupungit ja kunnat voivat poliittisesti irtaantua eli sekessoitua, niin voidaan siirtyä todelliseen vapaaseen yhteiskuntaan. Tämä on kuitenkin mahdollista vain, jos kartellien vastustus ja sopimusyhteiskunnan idea on niin laajalle levinnyt, ettei luonnoton eliitti jälleen pääse tuhoamaan vapautta.