Valtiotieteestä dedusoidaan kultainen Sveitsin malli

Ainoa keino rajoittaa valtion kehittymistä poliisi- ja sotavaltioksi on hajauttaa mahdollisimman paljon valtaa paikallistasolle ja yksilöille itselleen. Tämä tapahtuu käytännössä ns. Sveitsin mallia noudattamalla. Tosin sekään ei riitä, jos joillakin pankeilla on oikeus luoda tyhjästä ns. korttitalotilirahaa. Tällöin käytännössä annetaan yksittäisille yrityksille oma ”rahanpainokone”, jolla ne sekä kartellisoivat markkinat että ostavat median ja poliitikot.

USA/FED/$ ja EU/ECB/€ nähdäänkin pankkiirien äärimmäisen haitallisina vallan keskittämisprojekteina, jolla ne estävät todellisen raha-, pankki- ja yrityskilpailun synnyttäen näin romahdusalttiin kartelli- ja riistotalouden. Raha- ja valtioliitot nähdään siis pankkien ja niiden hallitsemien globalistien suuryrityksien yrityksenä luoda itselleen sekä laajempia kartelleja että pankki- ja yritystukiautomaatteja.

Nato puolestaan nähdään pankkiirien johtamien raha-, talous- ja valtioliittojen (USA, EU) käsikassarana, jonka tehtävänä on tuhota nykyisen pankkijohtoisen kartellitalouden merkittävimmät vastustajat. Esimerkiksi Irakin ja Libyan sodat nähdään pankkien yrityksenä tuhota öljyvaltioita, jotka pyrkivät irti pankkikartellin petrodollarijärjestelmästä.

Sveitsin malli voi siis toimia vain, jos samalla turvataan raha- ja pankkivapaus eli toisaalta valuuttojen luonnin ja kilpailun vapaus ja toisaalta täysvarantopankkien toiminta. Itävaltalaisen koulukunnan tutkijat ovatkin korostaneet täysvarantopankkien, kullan ja bitcoinin laajan käytön olevan vapauden edellytys.

Perinteinen Sveitsin malli on kätevä esimerkki vallan hajauttamisesta kahdellakin tavalla. Toisaalta valta on perinteisesti hajautettu korostamalla sekä kullan käyttöä että varovaista pankkitoimintaa, jossa pankit pitävät suuria varantoja ja välttävät suuria riskejä. Toisaalta valta on perinteisesti hajautettu paikallisille kantoneille ja niiden ihmisille mm. suorilla kansanäänestyksillä.

DEDUSOIDAAN ETIIKKA

Radikaalin Itävaltalaisen koulukunnan kehittämä rationalistinen paradigma ja sen harjoittama praxeologinen dedusointi ei kuitenkaan pysähtynyt talous- ja valtiotieteeseen, vaan jatkoi etiikkaan.

Murray Rothbardin oppilas saksalainen filosofi Hans-Hermann Hoppe on saanut koulutuksensa kuuluisan Frankfurtin kriittisen koulukunnan keskeisen edustajan Jurgen Habermasin alaisuudessa. Hoppe kiinnitti huomiota praxeologian samankaltaisuuteen sekä Kriittisen teorian joidenkin osa-alueiden että myös kuuluisan filosofin ja matemaatikon Paul Lorenzenin ajatuksien kanssa.

Kirjassaan Praxeology and Economic Science Hoppe laajensi itävaltalaista paradigmaa oivaltamalla, että praxeologia on myös avain etiikkaan ja sen ikiaikaiseen on-pitäisi (is-ought) ongelmaan. Yhdistämällä niukkuuteen perustuvan praxeologian Habermasin kommunikaatiotoimintateoriaan Hoppe päätyi argumentaatio-aksioomaan, joka edellyttää omistusoikeutta omaan kehoonsa. Kukaan ei voi edes kiistää yksityisen omistusoikeuden perusperiaatetta, koska jo argumentointi sitä vastaan edellyttää argumentoijan yksityistä omistusoikeutta itseensä. 

Etiikasta dedusoidaan itsemääräämisoikeus

Aktiivisesta toiminnan aksioomasta (action axiom) siis seuraa interaktiivinen argumentaatio-aksiooma (argumentation axiom), josta puolestaan seuraa ensimmäisen omistajan periaate, josta seuraa sopimusvapaus, joka puolestaan on vapaan yhteiskunnan perusta.

Sinänsä Hoppen johtopäätös ei ollut vallankumouksellinen. Länsimaisessa ajattelussa on usein pidetty itsestään selvänä, että yksilöllä on oikeus määrätä omasta kehostaan eli hänellä on itsemääräämisoikeus kehoonsa. Vallankumouksellista oli nimenomaan perustelutapa eli osoittaa itsemääräämisoikeuden argumentatiivisen perustan olevan praxeologiassa.

Hoppe korosti toiminnan ja argumentaation axioomien olevan kuin kolikon kaksi puolta, koska kumpikin perustuu niukkuuden kiistämättömyyteen. Toiminnan axiooma on perustavanlaatuisempi siinä mielessä, että se edellyttää vain yhtä yksilöä, kun taas argumentaatio-axiooma edellyttää useampaa interaktiivista ihmistä. Toisaalta taas argumentaatio-axiooma on perustavanlaatuisempi siinä mielessä, että se on kaiken argumentatiivisen toiminnan ja oikeutuksen perusta.

Etiikasta dedusoidaan luonnollinen järjestys

Hoppe korostaa praxeologisen systeemin aina filosofiasta etiikkaan olevan loogisen luonnollinen, koska se perustuu luonnolliseen järjestykseen (Natural order), joka puolestaan perustuu niukkuuteen ja konfliktien välttämiseen. Toiminnan ja argumentaation axioomat ovatkin hyvin maalaisjärjen mukaisia.

Ilman niukkuutta ei tarvitsisi tehdä mitään, koska saisimme automaattisesti kaiken haluamamme aivan kuin nirvanassa. Niukkuus on yksilön perusongelma, jonka lieventämiseksi kaikkien yksilöiden on kirjaimellisesti työskenneltävä päämäärähakuisesti. Niukkuus on myös yhteisön perusongelma, koska konfliktien estämiseksi niukoille resursseille on jaettava omistusoikeudet. 

Etiikasta dedusoidaan propertaristinen voluntarismi

Yksityiset omistusoikeudet ovat loogisen luonnollisia, koska kaikessa käytöksessämme lähdemme jo liikkeelle siitä, että meillä on omistusoikeus itseemme. Tällöin on myös loogisen luonnollista, että omistamattoman luontokappaleen (esim. maa-alue, marjoja, puu) saa omistukseensa se, joka sen ensimmäisenä itselleen haltuunsa ottaa. Tällöinhän yksilö vain käyttää omaa kehoaan rajoittamatta kenenkään muun oikeutta käyttää kehoaan. Kaikki muut tavat jakaa omistusoikeuksia johtavat väistämättä konfliktiin.

Samoin on loogisen luonnollista, että voimme itse päättää kehomme ja luonnosta hankkimiemme kappaleitten käytöstä esimerkiksi muokkaamalla jokin rakennelma (esim. rakentaa talo) tai vaihtaa niitä tai pelkkää työvoimaamme toisten omistuksissa oleviin luontokappaleisiin, tehtyihin rakennelmiin tai vaihdannan välineisiin (raha). Tästä seuraa loogisesti sopimusvapaus, josta puolestaan seuraa vapaaehtoinen vaihdantatalous, hintajärjestelmä ja työnjakoon perustuva sopimusyhteiskunta. Tämä mahdollistaa korkean elintason ja sivistyksen eli sivilisaation.

DEDUSOIDAAN SOSIOLOGIA

Rothbard ja Hoppe laajensivat radikaalia rationalistista paradigmaa entisestään kehittämällä praxeologisen sosiologian. Praxeologinen sosiologia lähtee siitä metodologisen individualismin mukaisesta havainnosta, ettei valtio ole ajatteleva olento, vaan koostuu monista päämäärähakuisista yksilöistä (poliitikot, byrokraatit), joiden toiminta on aina praxeologisten lakien alainen.

Praxeologiset lait estävät valtion poliitikkoja ja byrokraatteja eli ns. valtiokoneistoa aikaansaamasta ihmeitä. Praxeologisesta talous- ja valtiotieteestä seuraa, että valtiolla on jatkuva taipumus synnyttää monopoleja ja kartelleja. Lisäksi praxeologisesta etiikasta seuraa, että monopoleja ja kartelleja luomalla valtiokoneisto syyllistyy hyökkäävään väkivaltaan kansalaisia kohtaan. Nämä praxeologiset lainalaisuudet muodostavat ehdottomat raamit, jonka sosiologisen tutkimuksen on aina otettava huomioon.

Praxeologisen sosiologian luonnoton eliitti

Praxeologian metodologisesta individualismista seuraa, että yksilöistä koostuva valtiokoneisto on mahdollista kaapata eli saada palvelemaan joidenkin yksilöiden omia etuja. Syntyy valtaeliitti, joka pystyy hyödyntämään valtion väkivaltamonopolia.

Poliittinen prosessi suosii häikäilemättömimpiä yksilöitä, jotka pyrkivät hyötymään valtion autistisesta (esim. orjuus), binäärisestä (esim. verotus) ja triangulaarisesta (monopolit ja kartellit) interventiosta. Poliittinen prosessi siis suosii orjuuttajia, varkaita ja huijareita. Syntyy luonnoton eliitti.

Metodologisesta individualismista kuitenkin myös seuraa, että jokaisella yksilöillä on omat mielipiteet ja intressit, joita valtio ei voi suoraan määrätä. Yleinen mielipide estää valtiokoneistoa (poliitikkoja ja byrokraatteja) ja luonnollista eliittiä toimimasta pitkällä tähtäimellä tavalla, jota kansalaisten yleinen mielipide pitää täysin vääränä. Tämän vuoksi valtaeliitin on huijattava ja valehdeltava kansalle. Valtaeliitti suosii yksilöitä, jotka ovat tehokkaita huijareita ja valehtelijoita. Yleensä paras valehtelija on sellainen, joka uskoo omat valheensa ja pystyy omaamaan jopa ristiriitaisia mielipiteitä.

Lisäksi praxeologisen käänteisen näkymättömän käden takia valtiolla on automaattinen taipumus tukea luonnottoman eliitin kehittymistä ja vallan kasaamista sille. Valtio ja luonnoton eliitti kehittyvät käsi kädessä ja tukevat toisiaan luoden valtakartellin valtiokoneiston ja luonnottoman eliitin välille. 

Valtiokoneisto ei olisi voinut syntyä ilman luonnotonta eliittiä, mutta periaatteessa valtiokoneisto voisi kuitenkin jatkaa toimintaansa poliitikkojen ja byrokraattien valtiokoneistona ilman luonnotonta eliittiä. Historiallisesti katsottuna luonnoton eliitti on ensisijainen, mutta vallaltaan valtio on kuitenkin ensisijainen. Käytännössä kyse on kuitenkin symbioottisesta suhteesta. Molemmilla on yhteinen intressi ja praxeologinen taipumus pyrkiä pienentämään valtakartellin ulkoisia ja sisäisiä uhkia.

Politiikassa valtaan siis nousee hyökkäävän aggressiivinen salaa juonitteleva luonnoton huijarieliitti, joka käyttää valtion monopolistista väkivaltakoneistoa omien kartelliensa suojelemiseen. Rothbardin ja Hoppen mukaan tärkein kartelleista on pankkikartelli, joka hallitsee tilirahan luontia eli ns. rahakonetta. Sen avulla luonnoton eliitti saa valtavat resurssit, joilla se voi kirjaimellisesti ostaa poliitikkoja ja byrokraatteja, manipuloida yleistä mielipidettä ja lahjoa pahimmat vastustajat liittolaisiksi. Vähitellen luonnollisesta järjestyksestä syntyy luonnoton järjestys. (Natural order into Unnatural order.)

Praxeologisen sosiologian luonnoton järjestys

Valtavista resursseistaan huolimatta luonnottomalla eliitillä on aina kaksi luonnollista perusuhkaa: ulkoinen ja sisäinen. Valtakartellin ulkoinen uhka on kansalaisten yleisen mielipiteen kääntyminen sitä vastaan. Tämä johtuu siitä, että monopolistisen valtion ylläpitämä pankkikartelli aina syrjii joitakin ihmisiä ja yrityksiä. Lisäksi praxeologian mukaan monopolit ja kartellit tulevat väistämättä synnyttämään yhä vakavampia taloudellisia kriisejä, jotka entisestään tulevat lisäämään kansalaisissa pankkikartellin vastustusta.

Valtakartellilla on praxeologinen taipumus heikentää kansalaisten taholta tulevaa uhkaa kartellisoimalla koulutus (peruskoulutus, tutkintosäädökset, pääsykokeet) ja valtamedia (taajuusluvat, sensuuri, keskittyminen).

Lisäksi valtakartelli suosii rationalistisen paradigman kilpailijoita empirismiä ja postmodernismia, jotka suhtautuvat valtakartelliin vähemmän kritisoivasti tai jopa suosivasti. Näin valtakartellin johtaman koulutuksen sekä ylikansallisen valtamedian johtamalla aivopesulla käännetään kulttuuri päälaelleen luonnottomaksi.

Valtiosta riippumatonta ydinperhettä heikennetään mm. kulttuurimarxismilla yllyttämällä vastakkain sukupuolet (feminismi), sukupolvet (kapinallinen nuorisokulttuuri), luokat (vero- ja tukiaiskiistat), kansanosat (vähemmistöt vs. enemmistö) ja kulttuurit (monikulttuurisuus). Samalla heikennetään ydinperheen luonnollisia jatkumoita, kuten sukuja, paikallisyhteisöjä, kansoja, rotuja sekä näitä luonnollisia yhteisöjä palvelevia uskonnollisia yhteisöjä, paikallisia vapaaehtoisia suojeluskuntia, ammattiliittoja ja sukuyrityksiä.

Näin kansalaisia vähitellen atomisoidaan toisaalta valtion avuttomiksi holhokeiksi ja toisaalta ylikansallisten yritysten kuluttaja-automaateiksi. Ne joihin aivopesu ei riittävästi vaikuta leimataan mielisairaiksi tai itsekkäiksi moraalisiksi hirviöiksi, jotka ovat sosiaalisesti ja taloudellisesti eristettävä. Itsepäisimpiä vastustajia mustamaalataan valtamediassa, uhataan vihapuhelainsäädännöllä tai demonisoidaan terrorismin tai vihollisvaltion tukijoiksi.  Valtio muuttuu holhous- ja poliisivaltioksi, joka ensisijaisesti puolustaa valtaeliitin etuja.