Kirjoittanut Marco de Wit
Paradigmojen sota
JA
Radikaali itävaltalainen koulukunta
Tiede ei ole monoliittinen yksi totuus, vaan tieteessä on monenlaisia koulukuntia. Niillä on erilaisia lähestymis- ja tutkimustapoja. Joskus niillä on jopa täysin erilaisia johtopäätöksiä.
Varsinkin ihmistieteissä toisistaan suuresti poikkeavat koulukunnat ovat yleisiä. Esimerkiksi psykologiassa on mm. freudilainen ja skinneriläinen koulukunta. Taloustieteessä on puolestaan mm. keynesiläinen ja chicagolainen koulukunta.
Välillä tieteellisten lähestymis- ja tutkimustapojen erot ovat niin suuret, että puhutaan paradigmoista eli hyvin erilaisista tavoista hahmottaa koko maailmaa aina filosofiasta luonnontieteisiin. Tunnetuin paradigmoista on varmasti Marxilainen paradigma. Vähemmän tunnettua on, että erityisesti taloustieteessä sen haastoi Itävaltalainen koulukunta.
Itävaltalainen koulukunta sai nimensä siitä, että sen perustaja ja ensimmäiset kehittäjät olivat itävaltalaisia. Myöhemmin Itävaltalaisen koulukunnan keskus siirtyi Amerikan Yhdysvaltoihin Mises-Instituuttiin. Siellä koulukuntaa kehitettiin yhä laajemmaksi Murray Rothbardin ja Hans-Hermann Hoppen toimesta yhdistämällä se kiinteästi filosofian rationalistiseen ja aprioristiseen koulukuntaan. Syntyi ns. radikaali Itävaltalainen koulukunta, joka pyrki luomaan yhtenäisen rationalistiseen paradigman.
Radikaalin Itävaltalaisen maailmankuvan hahmottaminen on useille vaikeaa, koska se perustuu nykyään vähemmän esillä olevaan rationalistiseen paradigmaan. Se poikkeaa suuresti kahdesta paljon tunnetummasta paradigmasta: empirismi-positivismi ja historismi-postmodernismi.
Empiristinen maailmankuva on tällä hetkellä ns. valtaparadigma. Se perustuu pitkälle matematiikan ja teknologian korostamiselle. Empiristisen paradigman kuuluisin haastaja on historismi, joka kritisoi ylimatemaattista tiedettä ja teknokraattista yhteiskuntaa.
Nykyään on siis olemassa neljä suurta paradigmaa:
Rationalistinen Empiristinen Historistinen Marxilainen
Seuraavassa pyritään esittämään radikaalin rationalistisen paradigman pääpiirteet rinnastamalla se muihin paradigmoihin.
RELATIVISMI VS. RATIONALISMI
Historian aamunkoitosta asti kaksi maailmankuvaa on taistellut keskenään: tunne ja järki, relativismi ja rationalismi. Relativismin mukaan kaikki on suhteellista. Ei ole mitään yleispäteviä kriteereitä siitä mikä on totta ja mikä ei. Kaikki riippuu yksilöstä itsestään, hänen tunteistaan ja mielipiteistään. Alunperin relativismi esiintyi mystiikkana, nykyään sen moderni versio on postmodernismi. Selkeimmin tämä näkyy esimerkiksi absurdina taiteena.
Rationalismi on relativismin vastakohta. Rationalismin mukaan on olemassa yleispäteviä kriteereitä sille mikä on totta ja mikä ei. Rationalismi korostaa järjen käyttöä ja se perustuu logiikan ja matematiikan lainalaisuuksille. Länsimainen ajattelu perustuu rationalismille.
EMPIRISMI VS. RATIONALISMI
Jo muinaisen antiikin aikoina rationalismi sai haastajakseen empirismin. Empirismi kyllä hyväksyi järjen käytön, mutta korostaa tiedon relativistista luonnetta.
Taistelua on käyty erityisesti kokemuksen ja järjen suhteesta. Empirismi korostaa kokemuksen merkitystä. Ääriesimerkki empirismistä on Lockelaisuus, jossa mieli nähdään eräänlaisena tyhjänä tauluna (tabula rasa), johon kokemus piirtää tapahtumat.
Rationalismi puolestaan korostaa järjen merkitystä. Aistihavaintoja pidetään tärkeinä, mutta korostetaan niiden tapahtuvan aprioristisesti eli järjen ja sen logiikan alaisuudessa.
Aprioristinen dualismi vs. Empiristinen monismi
Empirismi perustuu metodologiseen monismiin, jossa kaikkia ilmiöitä tutkittaessa käytetään yhtä ja samaa testaus- ja havainnointimenetelmää: Ensin on oltava jokin olettamus tai teoria, jonka ennusteita testataan muuttamalla vain yhtä muuttujaa. Empirismi pitää laboratoriokokeita ideaaleina testeinä, mutta uskoo että varsinkin matemaattisen lähestymistavan avulla samantapaisia testejä voidaan suorittaa kaikkialla eli myös ihmistieteissä.
Empirismi on pohjimmiltaan relativistista. Koska tieto perustuu epävarmoihin testauksiin ja aistihavainnointiin, niin mikään tieto ei ole koskaan varmaa ja lopullista. Toisaalta uusilla testeillä voidaan tietoa aina parantaa ja lisätä.
Rationalismi puolestaan perustuu aprioristiseen tietoteoriaan ja sen metodologiseen dualismiin, jossa käytettävä metodi riippuu tutkittavasti kohteesta. Kaikki maailman ilmiöt jaetaan kahteen: aktiivisiin ja reaktiivisiin. Aktiivisia ovat järjen omaavat yksilöt ja reaktiivisia ovat järjettömät luonnonkappaleet. Ihmiset ovat aktiivisia päämäärähakuisia yksilöitä, joiden toiminta perustuu logiikkaan, arvoihin ja suunnitelmiin.
Ihminen on tietysti myös biologinen olento, jonka monet fyysiset toiminnat ovat reaktiivisia, kuten esimerkiksi sydämen pumppaaminen tai vaistomainen silmien räpyttely. Ihminen kuitenkin kykenee myös päämäärähakuiseen toimintaan. Englannin kielessä päämäärähakuisen ja reaktiivisen toiminnan eroa kuvaavat hyvin sanat action ja reaction. Tämän takia Itävaltalaisen koulukunnan suuren nimen Ludwig von Misesin pääteoksen nimenäkin on Human Action.
Rationalismin kannattaman aprioristisen tietoteorian mukaan empiristiseen testaukseen perustuva metodologia sopii järjettömien reaktiivisten luonnonkappaleitten, mutta ei järjellisten päämäärähakuisten yksilöiden tutkimiseen. Rationalismi siis perustuu aprioristiseen tietoteoriaan, mutta se hyväksyy myös empirismin, joskin vain puolittain. Rationalismi soveltaa empirististä metodia luonnontieteisiin ja aprioristista metodia ihmistieteisiin.
Tämän lisäksi rationalismi hyväksyy osittain myös historistisen paradigman, jonka mukaan varsinkin historiallinen tieto on pitkälle relatiivista ja riippuvainen yksilöiden omanlaisista kokemuksista. Rationalismi ei kuitenkaan hyväksy historismin taipumusta subjektivoida kokemukset pelkiksi mielipiteiksi. Päinvastoin. Rationalismi myöntää, että yksilöiden historialliset kokemukset ovat osittain subjektiivisia, mutta ne tapahtuvat objektiivisen logiikan ja praxeologian lakien alaisuudessa.
Näin ollen rationalismi on siis metodologisesti kolmijakoinen. Empiiristä metodologiaa käytetään pitkälle luonnontieteissä ja historistista metodologiaa ihmistieteissä, mutta alistaen ne ajattelun ja toiminnan yleisten lainalaisuuksien puitteisiin.
RATIONALISTINEN PRAXEOLOGIA
Tutkiessaan ihmisiä rationalismi lähtee siitä aprioristisen tietoteorian perusajatuksesta, että yksilön järki toimii tiettyjen lainalaisuuksien ja kiistämättömien tosiasioiden eli axioomien alaisena.
Järjelle kiistämätön tosiasia eli axiooma on se, että yksilö on päämäärähakuinen. Yksilön järjelle tämä on niin kiistaton tosiasia, että edes yritys kiistää se vain todistaa sen totuuden. Yksilön ero järjettömiin luontokappaleisiin on ehdoton eli kategorinen.
Yksilön päämäärähakuisuus on siis axiooma. Lisäksi se on sellainen axiooma, että siitä voidaan johtaa monenlaisia lakeja. Näin voidaan pelkällä logiikalla kehittää oma yksilön käytännön toimintaa tutkiva tieteensä, jota kutsutaan praxeologiaksi. Praxeologia tarkoittaa päämäärähakuisen toiminnan logiikkaa. (Praxis=toiminta)
Praxeologiassa yksilön ajattelu ja toiminta ovat saman kolikon kaksi puolta. Päämärähakuinen toiminta itsessään edellyttää järjen klassiset lainalaisuudet, kuten perusaritmetiikka, Euklideen geometria, protofysiikka sekä klassisen logiikan, kuten identiteetin laki (A=A), ristiriidan laki (Ei: A ja ei-A) sekä kolmannen poissuljetun laki (joka A tai ei-A).
Nämä järjen lainalaisuudet ovat siis sekä seuraus että edellytys toiminnan aksioomalle. Näin syntyy käytännöllinen kokonaisuus, jossa ikään kuin syntyy silta ajattelun ja toiminnan välille tehden molemmista realistisia. Koska ehdottomat ajattelun lait ovat myös ehdottoman käytännöllisiä, niin vältetään se ikivanha apriorismin ja filosofian ongelma, että mitä jos ajattelun lait ovat irrallaan todellisuudesta ja elämme eräänlaisessa harhamaailmassa.
Praxeologiset ajattelun ja toiminnan lainalaisuudet ovat siis myös todellisuuden lakeja. Vaikka jonkun kuumeharhaisessa mielessä tai jossain muussa mystisessä tavoittamattomassa maailmassa 2+2=5 tai jokin lause voisi olla samaan aikaan totta ja epätotta, niin tämä on olemassa olevassa todellisuudessa toimivalle (acting) yksilölle merkityksetöntä.
Praxeologia on apodiktista eli varmaa
Ajatellakseen ja toimiakseen yksilön on sovellettava sekä ajattelun että toiminnan lakeja. Nämä lait ovat ehdottomia eikä niitä siten voi testata. Ei voi testata voiko lause saman aikaisesti olla totta ja epätotta, eikä myöskään ole mahdollista testata voiko päämäärähakuisuutensa kiistävä yksilö olla päämäärätön.
Ajattelun ja toiminnan lait ovat varmempia kuin luonnontieteiden lait. Esimerkiksi jos hyppäät katolta, niin putoat maahan. Tämä on luonnontieteellisiin havaintokokeisiin perustuva päätelmä ja ennustus. Se ei kuitenkaan ole samalla tavalla ehdoton kuin ajattelun ja toiminnan lakeihin perustuvat päätelmät ja ennustukset. Periaatteessahan painovoima voisi kumoutua, mutta kukaan päämäärähakuinen yksilö ei voi edes hetkellisesti kumota ajattelun ja toiminnan lainalaisuuksia.
Praxeologiset väitteet ovat siis apodiktisia eli välttämättä tosia. Usein empiristit saattavat haukkua praxeologeja hyödyttömiksi nojatuolitiedemiehiksi. Tämä ei kuitenkaan praxeologeja hätkäytä, vaan päinvastoin he mielellään toteavat praxeologian muistuttavan Euklidista geometriaa, jossa aksiomaattisista premisseistä voidaan loogisesti johtaa teoreemia. Vaikka sekä geometria että praxeologia voivat syntyä nojatuolimietinnöissä, niin siitä ei toki seuraa, että ne olisivat hyödyttömiä. Päinvastoin, sillä länsimainen tiede ja sivilisaatio nimenomaan perustuu logiikan, aritmetiikan, geometrian ja praxeologian lainalaisuuksiin.
Praxeologia on axiomaattis-deduktiivista
Radikaalin rationalismin perusajatus on, että päämärähakuisuuden axioomasta voidaan aukottomasti päätellä eli dedusoida ihmistieteiden (esim. filosofia, taloustiede, valtiotiede, sosiologia, historia) perusteet ja lainalaisuudet. Tässä kunnianhimoisuudessaan apriorismi on vertaansa vailla. Se uskoo voivansa dedusoida ihmistieteiden pääpiirteet samantapaisesti kuin logiikan, matematiikan ja geometrian.
Ihmistieteiden osalta radikaali rationalismi siis poikkeaa kategorisesti sen kahdesta kilpailevasta paradigmaattisesta maailmankuvasta: empirismistä ja historismista. Empirismi on aina epävarma, hajanainen ja jatkuvassa muutostilassa ja postmodernistinen relativismi on vielä epävarmempi pitäen lähes kaikkea vain mielipiteinä.
Rationalismi on puolestaan ehdottoman varman ja muuttumattoman suursysteemin rakentaja. Tämän takia itävaltalaisen koulukunnan kuuluisa edustaja Murray Rothbard kirjoitti suurteoksensa Man, Economy and State, jossa hän pyrki päämäärähakuisen toiminnan aksioomasta (action axiom) dedusoimaan koko taloustieteen ja myöhemmin jatkoi dedusointia vielä poliittiseen tieteeseen teoksessaan Power and Market. Nykyään molemmat teokset julkaistaan yhdessä.
Rationalismilla on siis kaksi suurta tutkimuskohdetta. Toisaalta tutkimuskohteena on ajattelu ja sen lait eli esim. logiikka ja geometria. Toisaalta tutkimuskohteena on toiminta ja sen lait eli praxeologia.
Praxeologinen dedusointi
Miten sitten praxeologiasta eli toiminnan axioomasta voidaan dedusoida useiden ihmistieteiden perusteet ja lait? Ratkaisun keksi Itävaltalaisen koulukunnan perustajan Carl Mengerin tutkimusten pohjalta Ludwig von Mises, joka huomasi päämärähakuisen toiminnan sisältävän monenlaisia ehdottomia osatekijöitä ja niiden vaiheita. Näitä ovat päämäärä (end/goal), arvojärjestysasteikko (ordinal value scale), arvo (value), keino (means), syy-seuraussuhde (kausaliteetti), vaiheittaisuus (time consuming sequence), vaihtoehtokustannus (opportunity cost) sekä voitto ja tappio (profit&loss).
DEDUSOIDAAN TALOUSTIEDE
Ludwig von Mises huomasi, että perinteiset taloustieteen lait seuraavat näiden toiminnan osatekijöiden yhdistelystä. Taloustieteen kulmakivi, vähenevän rajahyödyn laki seuraa yksinkertaisesti siitä, että yksilö arvostaa lisääntyviä hyödykeyksiköitä vähenevästi, koska jokainen uusi käyttöön saatava hyödykeyksikkö voi palvella vain arvojärjestysasteikossa alempana olevaa tarvetta. Tästä puolestaan voidaan päätellä tarjonnan laki sekä sen peilikuva kysynnän laki, jotka yhdessä muodostavat kysynnän ja tarjonnan lain, joka puolestaan on monien taloustieteen teorioiden, kuten rahanmääräteorian pohjana.
Yhdistämällä toiminnan aksiooma muutamiin realistisiin olettamuksiin eli postulaatteihin, kuten vaihdannan välineen (raha) olomassaoloon sekä siihen, että useimmille vapaa-aika on miellyttävämpää kuin työ, niin saadaan dedusoitua esim. hinta-, raha- ja pääomateorioiden perustat.
Rationalistisen paradigman mukaisesta praxeologisesta deduktiosta seuraa siis käytännössä Itävaltalaisen koulukunnan taloustieteen perusta. Se on siis vain yksi osa rationalistista paradigmaa, joka peruslait dedusoidaan praxeologisesti. Näitä peruslakeja sitten sovelletaan tutkittaessa käytännön taloudellisia ilmiöitä, kuten rahaa, vaihdantaa ja hintoja.
DEDUSOIDAAN VALTIOTIEDE
Praxeologian kehittäjä Ludwig von Mises totesi, että praxeologiaa voidaan käyttää taloustieteen ohella myös muissa ihmistieteissä. Hänen oppilaansa Murray Rothbard sovelsi praxeologiaa valtiotieteeseen oivaltamalla, että talous- ja valtiotiede ovat ikään kuin peilikuvia. Siinä kun taloustiede perustuu yksilön omaan vapaaehtoiseen toimintaan, niin valtiotiede perustuu ihmisten pakottamiseen valtion tuomio- ja pakkovallan monopolilla.
Kirjassaan Power and Market Rothbard jakoi valtion hyökkäävän väkivallan kolmeen: autistinen interventio estää yksilöä hallitsemasta kehoaan (esim. orjuus), binäärinen interventio ottaa yksilöltä pois tämän omaisuutta (esim. takavarikko) ja triangulaarinen interventio rajoittaa kahden yksilön vaihdantaa ja kilpailua (esim. monopolit ja kartellit).
Valtion monopolistisella tuomio- ja pakkovallalla on taipumus keskittää yhä enemmän valtaa itselleen. Tämä valtion keskittämisprosessi on väistämätön praxeologinen seuraus sekä klassisesta kartelliteoriasta että siitä, että näkymätön käsi toimii politiikassa käänteisesti vaikeuttaen ja estäen valtion sääntelyiden onnistumista. Tällöin valtion on korjattava tilannetta lisäämällä entisestään sääntelyitä ja kierre on valmis. Käytännössä tämä käänteinen näkymätön käsi johtaa ensin kartellitalouteen ja sitä puolustavaan poliisivaltioon. Sitten kierre laajenee kansainväliseksi, johtaen yhä suurempiin valtioyksiköihin eli liittovaltio- ja maailmanvaltiokehitykseen.
Praxeologisesti dedusoiden sekä von Mises että Rothbard siis näkivät valtion hyvin vaarallisena organisaationa. Varsinkin Rothbard korosti valtiota oikeusvallan monopolina ja pakkovaltana, jonka tietyt rikkaat ja vaikutusvaltaiset eturyhmät olivat kehittäneet suojellakseen omia monopolejaan ja kartellejaan. Kaiken lisäksi näillä kartelleilla on taipumus jatkuvasti laajeta käänteisen näkymättömän käden ohjauksessa, jolloin sekä valta että varallisuus keskittyy valtaeliitin käsiin.