Suomen kielen menneen ajan verbimuotojen käyttöä

Глагольные формы прошедшего времени в финском языке и их использование

Sisältö

Alkusanat

I. Yleistä tempuskategoriasta ja aspektisysteemistä (Kalevi Wiik!)

II. Menneen ajan verbimuotojen muodostus aktiivissa muodossa

1. Imperfekti

2. Perfekti

3. Pluskvamperfekti

III. Menneen ajan verbimuotojen muodostus passiivissa muodossa

1. Imperfekti Passiivin imperfektin muodostus

2. Perfekti

3. Pluskvamperfekti

IV. Menneen ajan verbimuotojen käyttöä

1. Imperfekti

2. Perfekti

3. Pluskvamperfekti

V. Aikamuotojen vuorovaikutus, suhteet, согласование в 1 предложении…

VI. Menneet aikamuodot uutiskielessä/Uutisaika

1. Otsikoiden tempusjakauma Helsingin Sanomassa

2. Otsikoiden tempusjakauma Iltalehdessä

VII. Menneiden aikojen virheanalyysi tutkimusvälineenä

Yleistä tempuskategoriasta

“Quid est ergo tempus? Si nemo ex me quaerat, scio; si quaerenti explicare velim, nescio.

Mitä siis on aika? Jos kukaan ei minulta kysy, tiedän; mutta jos tahtoisin kysyjälle selittää, en tiedä. (Augustinus, Confessiones, Liber XI, caput 14)” (Mitä on aika? Viitattu 25.03.2015 http://www.cs.tut.fi/~jkorpela/SI/5.6.html)

Huolimatta siitä, että aika on vaikea käsite sekä filosofian että kielitieteen kannalta yhtä useampi tutkija selvittää aikamuotojen systeemien yleisiä piirteitä, laatii tempuksen määritelmiä, tutkimuksen järjestelmiä ja tyyppeja.

Moni kielitieteilija suhtauttaa tempusta verbin taivutuskategoriaan ja rinnastaa tempusta aikamuotoon. Penttilän toteamuksien nojalla tempus on aikamuodoin muodostama aikaluoka. Aikamuodoksi sanotaan verbin finiittimuotoja, joiden esiintymien merkitykseen sisältyy tapahtumisen ajankohta (samanaikaisuus, aikaisemmuus tai myöhemmyys) (Penttila, Aarni 1963: 472). Tempusta tutkinut Hakulinen (2004: 1452) ehdottaa tarkistella tempusta kieliopillisen ja deiktisen kategorioiden kannalta. Näin olleen luokitellen sen ensinnäkin kieliopilliseen kategoriaan on tarkistelevissa tempuksia menemättömiksi ja menneiksi ajoiksi sekä morfologisiksi ja liittomuotoiksi. Tässäkin on aiheellista mainita tempuksen ilmenevan finiittisessä verbinmuodossa (eli aikamuodoissa ja persoonissa taipuvissa verbeissä). Kun taas deiktisyyden kannalta tempus ilmaisee verbin tarkoittaman tilanteen aikaa suhteessa puhehetkeeseen, viitehetkeeseen tai tapahtumahetkeeseen. Finiittiverbin muodostaman tempuksen avulla lause kiinnittyy aika-avaruuteen, jonka keskeisimmät elementit, puhe- ja tapahtumahetki, määrittyvät kielenulkoisessa maailmassa ja ovat tilanteina ennalta määrättyjä (Hakulinen ja Karlsson 1979: 245). Hakulisen esittämän näkemyksen mukaan (2004: 1452), tempus ilmaisee, missä suhteessa verbin kuvaaman tilanteen aika on lausuman esittämisen ajankohtaan. Johtuessa siitä, että puhehetkiviitteinen suhte rajoittaa aikasarjoja, deiktisyys tässä mielessä käsittää tilannetta ulkoisessa ajassa. (Hakulinen, Auli 2004: параграф 1523).

Tempuksen systeemi eri kielissa voivat huomattamasti erottaaa siitä syystä, että kyse ei ole vain aikasuhteiden järjestelmässä, joka määrätään puhehetken, viittaushetken ja tapahtumahetken peruskäsitteillä. Sen lisäksi, aikamuotokategorioilla voidaan ilmaista

1. aspektia

Aspektin yhteydessä tarkoitetaan tekemislaatua. ”Puhuja voi esittää tekemisen jatkuvana tai kestämiseensä nähden rajoitettuna.” (Itkonen, Erkki 1966: 277.) Toisin sanoen aspekti näyttää, onko tekija saatanut toiminnan sen loppuun vai jatkuu sitä vielä. Tempukseen verrattuna aspekti ilmaisee tilanteen sisäisessä ajassa, koska tilanne tapahtuu yhden ajan puitteissa.

2. evidentiaalisuutta

Evidentiaalisuus on modaalisuuden laji, jonka kautta osoitetaan millä perustein puhuja tekee hänen väitöksensä. Evidentiaalisuus määrää, miten puhuja on saanut tiedotteen. Peruskäsitteet ovat omakohtainen kokemus, epäsuora päätely, kuulopuhe jne.

3. narratiivisuutta

Narrativisuus ilmaisee tapahtuman olevan toisen kertomaa taikka itse koettua

Kielitieteilijoilla on erilaisia toteamuksia tempuksen käsitystä ja sen tutkimuksen menetelmää kohtaan. Toiset väittävät tempuksen olevan nimenomaan verbin ilmiöna, toiset väittävät, että se on käsitettävä koko lauseen ilmiöna. Toiset pitävät tempusta ajan ilmaisemisen kielioppilisina keinoina, toiset lisäävät määritelmään tempusta ilmaisevat leksikaaliset keinot.

Kielitieteessa erotetaan

1. absoluuttinen ja

2. relatiivinen tempukset.

Edellinen on kolmujakoinen tempussysteemi:

1. menneen ajan muoto

2. preesens

3. futuuri

Tilanne absoluuttisella tempuksella suhtautuu puhehetkeen ja tapahtuu ennen sitä tai sen jälkeen. Eli absoluuttiseen aikasarjaan kuuluu mennyt ja menemätön ajat. Relatiivista tempusta määrätään suhteutuspisteellä eli viittaushetkellä kontekstin mukaan. Toisin sanoen tilanne tapahtuu ennen suhteutuspistettä tai sen jälkeen taikka tämän suhteutuspisteen aikaan kontekstin mukaan. Relatiivinen eli suhteellinen tempus ilmoittaa aikasuhdetta ja ajanmerkityksen ohella ilmaisee aspektia. Hakulinen luonnehtii relatiivista tempusta tilanteiden keskinäisillä suhteilla: ”ne ovat toisiinsa nähden päättyneitä tai jatkuvia. Suhteellinen aikasarja ilmenee infiniittisissä rakenteissa – – ja liittotempusten sisältämissä partisiippimuodoissa.” (Hakulinen, Auli 2004: параграф 1523.)

Muut tutkijat korostavat myös absoluutis-relatiiviset tempukset, joissa yhdistyvät molempien ominaisuudet aikareferenssin systeemia kohtaan. Absoluutis-relatiivisiin tempuksiin voi kuuluu pluskvamperfekti, koska sitä käytetään joko jakamaan mennyttä ja ”menneen mennyttä” tai painottamaan tilanteen jälkivaikutusta menneen viittaushetken kannalta. Ensimmäisessä tapauksessa kyse on johdonmukaisesta ajallisesta järjestämisestä, mikä on absoluuttisen tempuksen alkuosa, kun taas toisessa tapauksessa kyse on päättyneestä ja jatkuvasta tilanteesta, tässä mielessä puhutaan relatiivisesta tempuksesta.

Monissa normatiivisissa suomen kielen kieliopeissa on olemassa väite, jonka mukaan suomen kielessä on neljä perusaikamuotoa: preesens, imperfekti, perfekti ja pluskvamperfekti. Futuuri eli tulevaisuuteen viittaava aikamuoto ei kuulu suomen tempuksiin. Tuleva tekeminen osoitetaan yleensä preesensillä ja siihen viitataan erinomaisilla verbiliitoilla. Kielentutkijat arvioivat preesensin ja imperfektin olevan morfologisina tempuksina ja kohdistavat jäljelle jätetyt perfekti ja imperfekti liittotempuksiin, koska niillä on eräitä kiinteärakenteisia yhtymiä. Preesens ja imperfekti eli preteriti ovat yksinkertaiset tempukset yksinäistempukset, koska ne sisältyvät pelkistä yhden verbin taivutusmuodoista. Ajankohdan kannalta yksinkertaiset tempukset luovat eron menneen ja menemättömän (nykyisyyden tai tulevasuuden) välillä. Ikolan mukaillen (1986: 58) liitomuodot voidaan käsittää sanaliitoiksi, jotka sisältyvät apuverbin (tavallisesti olla) finiittimuodosta sekä pääverbin nominaalimuodosta. Perfekti ja pluskvamperfekti kohdistuvat aina johonkin toiseen ajankohtaan. Liittotempuksiin kuuluu myöskin liittopreesens ja liittoimperfekti. Edellinen tarkoittaa tulevaisuudessa tapahtuvaa tekemistä, kun taas jälkimmäinen tarkoittaa, että ”tekeminen tapahtui – – puheena olevan tai ajatellun menneen ajankohdan jälkeen.” (tms. 60.)

Esimerkkina sanoa-verbin taipuminen edellä mainituissa tempuksissa ja liittotempuksissa:

• preesens — sanoo

• imperfekti — sanoi

• perfekti — on sanonut

• pluskvamperfekti — oli sanonut

• liittopreesens — on sanova

• liittoimperfekti — oli sanova

Aspektisysteemi……………………..