Lorenzo.
Herran rauha
Mink' äänen varhaisen ma kuulenkaan? Nuor' ystäväni, sairaat hourupäiset Näin varhain vuoteelleen suo jäähyväiset. Vanhuksen silmää huolet vartioi, Ja huolten kanss' ei uni maata voi; Vaan miss' on nuoruus raitis, suruton, Siell' uni-kulta kumppanina on. Siis varhaisen ma tulos tähden arvaan: Sua jokin mielimurre vaivaa varmaan, Vai kuinka? Ei, nyt osaan oikeaan: Tän' yönä Romeo ei lie maannutkaan.
ROMEO.
Ei, lepo mulla oli herttaisempi.
LORENZO.
Varjelkoon Herra! Rosalinan lempi?
ROMEO.
Kuin? Rosalinan, isä hyvä? Ei! Sen nimen ja sen tuskat unhe vei.
LORENZO.
Sep' oivaa! Vaan miss' olit oikeastaan?
ROMEO.
Ennenkuin kysymykses kerrot, vastaan. Ma pidoiss' olin vihamieheni, Siell' äkisti mun joku haavoitti; Ma samoin tein; ja kumpaisenkin haavat Sun pyhän lääkkees kautta avun saavat. En vihaa, pyhä isä, näethän sen: Myös vihamiehen' eestä rukoilen.
LORENZO.
Puhu suoraan
mutkainen jos tunnustus, Niin mutkainen on myöskin vastaus.
ROMEO.
Siis suoraan
sydämmestä lemmin mä Kaunista Capuletin tytärtä. Hän mua lempii, niinkuin häntä minä; Vain puuttuu, että pyhään liittoon sinä Meit yhdistäisit. Milloin, missä, kuin me Kosimme, valat teimme, tutustuimme, Sen vasta kerron; nyt vaan pyydän sen, Ett' tänään meidät vihit yhtehen.
LORENZO.
Fransiscus pyhä! Häilyväisyyttäsi! Siis rakkaan Rosalinan mielestäsi Jo heitit? Lempi nuorten miehien Siis silmän-hurmaa vain, ei sydammen. Jes sentään, mikä kyynelvirta juoksi, Kalventain poskes Rosalinan vuoksi! Kuin paljon suolavett' on mennyt hukkaan Höysteeksi lemmen, jot' ei maistanutkaan! Ei huokas usvaa päivä poistaa voi; Viel' oihkinaskin korvissani soi; Kas! Tuossa vanhan kyyneleenkin tie Poskellas vielä huuhtomatta lie. Jos itses olit, eikä tuskas väärä, Niin Rosalina sun ja tuskas määrä: Muutuitko nyt? No, langetkoon siis nainen, Kosk' itse mieskin on noin horjuvainen.
ROMEO.
Mua usein moitit Rosalinan tähden.
LORENZO.
En lempeesi, vaan kiihkeyteesi nähden.
ROMEO.
Ja käskit lempeni mun hautaamaan.
LORENZO.
Niin, mut en uutta eloon nostamaan.
ROMEO.
Oi, älä moiti! Uusi kulta antaa Lemmestä lemmen, tulta tuleen kantaa; Sit' ei tuo toinen.
LORENZO.
Niin, hän tiesi, että
Kuort' oli lempes, ilman ytimettä, Vaan tule, nuori perho, seuraa mua, Yhdestä syystä tahdon auttaa sua: Tää liitto heimojenne verivihan Voi ehkä kääntää sulaks lemmeks ihan.
ROMEO.
Pois täältä! Oi, mua kiire jouduttaa!
LORENZO.
Hiljalleen vaan; ken juoksee, lankeaa.
|
(Menevät.) |
Neljäs kohtaus.
Katu. (Benvolio ja Mercutio tulevat.)
MERCUTIO.
Missä hitossa se Romeo lienee? -- Eikö hän tullut yöksi kotiin?
BENVOLIO.
Ei isän kotiin ainakaan; puhuttelin hänen palvelijataan.
MERCUTIO.
Tuo kalvas, tyly Rosalina luiska Kiduttaa häntä hulluutehen asti.
BENVOLIO.
Capulet-ukon heimolainen, Tybalt, On lähettänyt hälle kotiin kirjeen.
MERCUTIO.
Miekkasille-haaston, totta vieköön!
BENVOLIO.
Romeo kyllä vastaa puolestaan.
MERCUTIO.
Ken vain kirjoittaa osaa, voinee kirjeeseen vastata.
BENVOLIO.
Tarkoitan että hän kyllä kirjeen kirjoittajalle vastaa siitä, että hänessä on mieltä, jos mieli miekkasille.
MERCUTIO.
Voi, Romeo raukka! Johan hän on kuollut! Vaalean tyttörievun musta silmä on hänet lävistänyt; hänen korvansa on lemmenlaulu puhkaissut; hänen sydämmensä keskipienan on tuon sokean joutsipojan nuoli kahtia halkaissut; ja hänessäkö olis miestä Tybaltia vastustamaan?
BENVOLIO.
No, mikä uros se Tybalt sitte on?
MERCUTIO.
Parempi kuin uroskissa,[5] sen voin vakuuttaa. Oi! hän on kunniaseikkojen urhokas pääkomentaja. Tappelee kuin nuottien mukaan, tuntee tahdit, rytmit ja intervallit: vaarinottaa pienimmätkin nuottipisteet: yks, kaks, kolme! ja miekka on rinnassasi. Oikea silkkinapin teurastaja! Kaksintaistelija, kaksintaistelija! Ylimys parasta kantalajia, mies, joka a'sta o'hon tuntee miekkailun perusteet. Ah, nuo taivaalliset passadot, temput ja puntit ja --