Vuonna 1963 kun Nikita Hruštševin ylistäminen oli kiihkeimmillään Ortjo Stepanov kirjoitti hänelle kirjeen:

"Arvoisa Nikita Sergejevitš! Te ette varmaankaan saa tätä kirjettä. Se lähetetään Karjalan aluekomiteaan tai Kemin puoluekomiteaan, jossa minulle annetaan tukkapöllyä. Hyvä jos se joutuu viisaan miehen käsiin, mutta jos jonkinlaisen puolueen aliupseerin, jollaisia meillä on vaikka millä mitalla... Heitä Demjan Bednyin nimitti näin: 'teidän kommunistinen jalosukuisuutenne'. Olisin huono kommunisti ellen kirjoittaisi teille suoraan ja rehellisesti siitä mikä minua askarruttaa. Minusta tuntuu, että poistaessamme Stalinin palvonnan seurauksia me olemme saamassa aikaan Hruštševin palvonnan.

Ottakaa mikä tahansa lehtijuttu. Jutussa kuin jutussa vilisee: 'Hruštšev on sanonut... Nikita Sergejevitš on puhunut...' Usein jutut mukailevat teidän lausuntojanne. Näyttää siltä, että puolueessamme vain Hruštšev pystyy sanomaan jotain asiallista."

Stepanovia huolestuttivat Karjalan talous ja kulttuuri. Hän mietti myös kansallisuuspolitiikkaa: "... Karjalaiset lapset eivät voi lukea Kalevalaa alkukielellä, koska eivät opiskele kieltä, jolla se on kirjoitettu...

Tämän kielen opettaminen kouluissa lakkautettiin vuonna 1955. Hankkeen alkuunpanijat todistelivat, että äidinkielen opettaminen haittaa venäjän kielen ja venäläisen kulttuurin omaksumista... Näin ollen jos lapsi omaksuu yhden kulttuurin hän tulee henkisesti rikkaammaksi kuin jos olisi omaksunut kaksi kulttuuria. Mielestäni siinä on esitetty taantumuksellinen idea: 'Me nopeutamme assimilaatiota.'"

Stepanovin kirje on yhä ajankohtainen. Nähtävästi siitä lähtien Stepanov leimattiin nationalistiksi. Muttei hän jättänyt viranomaisia rauhaan. Vuonna 1979 hän kirjoitti kirjeen Leonid Brežneville ja pyysi tekemään korjauksen Neuvostoliiton perustuslakiin: "Kaikkien valtiovallan elinten neuvosto- ja autonomisissa tasavalloissa sekä kansallisissa piirikunnissa on turvattava omakielisen kansallisen kulttuurin kehitys."

Viimeisinä vuosina Stepanov kirjoitti monta artikkelia, joissa pohti kansallisia ongelmia, talousperinteitä Karjalassa, historiallisen totuuden palauttamista. Hänen puheenvuoronsa Kirjailijaliiton kokouksessa ja muissa tilaisuuksissa olivat aina kärkeviä. Vaikka venäjän kielessä hän ei ollut mikään sananiekka, hän löysi aina tarvittavat sanat.

Toisinaan hän soitti minulle ja kutsui kylään. Hänen työhuoneensa ikkunat antoivat pihalle. Kirjoja, televisio, sohva... Ja pöytä, jolla savukeaskeja ja piippu. Stepanov istuu pöytänsä ääressä ja kirjoittaa seuraten samalla televisio-ohjelmaa. Se aina hämmästytti minua. Hänen paras työaikansa oli varhaisaamu, kello neljän jälkeen.

En ole koskaan kuullut, että hän olisi valittanut terveyttään tai kohtaloaan. Tässä mielessä hän oli hyvin pidättyväinen ja vaatimaton, mikä on sivistyneen ihmisen avuja. Ei välttämättä tarvitse sälyttää omia ongelmiaan toisen harteille. Hän kantoi oman taakkansa itse olipa se kuinka painava tahansa.

Stepanov oli niitä miehiä, joiden kanssa on hyvä matkustaa, asua samassa hotellihuoneessa. Hänen läsnäolonsa ei ollut rasittavaa, vaan päinvastoin kun oli tekemisissä hänen kanssaan tunsi oloksi kevyeksi: ei tarvinnut turhaa ponnistella, olla pikkutarkan kohtelias, varovainen, ei tarvinnut pelätä että tekee jotain väärin. Hän oli luonteva ja huomaavainen. Hänen kasvoillaan ei ollut ylimielisyyttä, mahtailua, hänen maineensa ei ollut pilannut häntä. Hänellä ei koskaan ollut sellaista ilmettä, joka olisi viestittänyt: "Olen kirjailija ja kuulu kirjailija, sellaisten ja sellaisten kirjojen tekijä."

Toisinaan arvostelin suorasukaisesti Ortjoa ja välimme jopa kylmenivät joksikin aikaa, mutta ei se kuitenkaan johtanut koskaan lopulliseen riitaantumiseen kuten sellaisissa tilanteissa tavallisesti käy.

Kerran talvella kun kevät jo teki tuloaan me ryhmä kirjailijoita kävimme Pyhäjärvellä. Mukana oli myös Ortjo Stepanov. Hämmästyksekseni sain kuulla, että Ortjo oli toiminut Pyhäjärven koulun ala-asteen opettajana 1930-luvun lopussa. Luulen ett se oli yllätys niin koululaisille kuin opettajillekin. Olisihan Ortjo voinut kertoa tästä vielä matkalla, mutta ei, hän puhui siitä mistä muutkin.

Panin muutaman kerran merkille, miten herkästi Ortjo osasi kuunnella ja eläytyä kerrottavaan. Kun hän salavihkaa peitti silmänsä kädellään oli varmaa, että mielenliikutuksesta kyynel oli kihonnut hänen silmäkulmaansa. Niin kävi kun seurasimme ensimmäistä kertaa Petroskoin yliopiston kansallisen yhtyeen esiintymistä; niin kävi aina kun joku puhui kiihkeästi karjalaisen, vepsäläisen ja suomalaisen kulttuurin puolesta; niin kävi kun joku paljasti kiemurtelematta totuuden seurauksista piittaamatta.

Kalevalan piiri oli aina ollut Stepanovin huolenpidon kohteena. Luulen että monet muistavat hänen esseensä Katkera totuus Kalevalan piiristä. Se on kirjoitettu hyvin tiiviisti, siinä on esitetty paljon tilastotietoja ja faktoja ilman tunteenpurkauksia, mikä näyttäisi luonnolliselta kun puhutaan niin kipeästä asiasta. Sellaisen esseen saattaa kirjoittaa yhdellä istumalla, mutta aineistoa sitä varten kerätään monta vuotta...

Kirjailijan on kirjoitettava ja Ortjo Stepanov kirjoitti. Häneltä ilmestyi muutama novelli, kuusi romaania, näytelmä, joka esitettiin Kansallisessa teatterissa. Ei tietenkään kirjoitetun määrä ratkaise mitään. Tärkeintä on että Ortjolla oli sanottavaa ja hänen sanansa osui naulankantaan. Jos ihminen menettää oman kotinsa ja maansa, Aku Kimmon Ripatti totesi, jos hän lakkaa elämästä sopusoinnussa luonnon kanssa, hänen oman maansa uudet isännät eivät anna sille mitään arvoa.

Stepanovin romaanisarjan viimeiset osat saivat yhä synkemmän sävyn. Kylät kuolevat, maa kuolee. Eikä sellaista tapahdu ainoastaan Karjalassa. Kirjailijan tehtävänä on soittaa hätäkelloja, kirjoittaa äiti-maastaan, joka on kuolemaisillaan mutta vielä hengittää. Niin teki Ortjo.

http://www.locallit.net/kirjailijat/stepanov.html

(Перехожу к сути романа,1 часть. Степанов описывает жителей деревни, прототипами его героев стали его односельчане. В деревне Хаапаярви живет Онтто, жена умерла, есть внуки и дети. Кто-то уже уехал, а кто-то живет с ним, например Елена, его внучка. В начале романа в деревню приходит известие, что умер Ленин. Степанов описывает, как крестьяне относятся к коллективизации, колхозам. Елена вступает в Nuorisoliitto, Онтто этого не одобряет. Он привык к патриархальному строю. Хочет, что б все было как раньше. Описывает крестьянский быт и нравы.